Enpä ole ennen lisännyt munakkaaseeni kossua ja rentunruusua. Tavattuani ”Villiinny villivihanneksista” -reseptikirjan kirjoittajan Raija Kivisen ja hänen puolisonsa Jouko Isometsän päätin että minustakin tulee isona terve ja elinvoimainen. Ja kenties myös yhtä puhelias. Villivihannesten idea on kaunis – ne vihatut rikkaruohot ovat itse asiassa todellista lähiruokaa. Rucolat ja pinaatit voi jättää kauppaan, sillä pihalla kasvaa voikukkaa ja nokkosia. Selasin kirjasta yhdeksän esiteltyä villivihannesta, ja lähdin paperipusseilla varusteltuna Mustikkamaalle hortoilemaan. Hortoilu tulee kreikan kielen sanasta horta, joka tarkoittaa kaikkea villiä ja vihreää jota syödään kuin vihanneksia.
Ei ole aivan helppoa löytää Helsingin keskustasta villivihannesten keräyspaikkaa, joka sijaitsee sadan metrin päässä maantiestä tai pölynkantaman päässä pikkuteistä, ja sivussa koiranulkoilutusreiteiltä. Lähiruoan idea kärsii jos kasvit karauttaa hakemaan autolla. Kasvien valinnassa nyrkkisäätönä on, että nuoret, pienikokoiset ja vaaleanvihreät lehdet ovat maukkaimpia – kukinnan jälkeen kasvi maistuu puisemmalta tai kitkerämmältä. Lähdimme hakemaan itsevarmana nokkosta, koska senhän nyt jokainen tunnistaa. Mutta kun kasvi on tarkoitus syödä, iskee yllättävä epäilys, että onko sittenkään oikean rehun äärellä. Hämmästelimme sitä miten nokkoset kukkivat isoa valkoista kukkaa, ja päätimme jättää kitkerot penkkaan.
Mustikkamaalta tarttui mukaan villihorsmaa, piharatamoa ja siankärsämöä. Pusikkoja ei ole tullut syynättyä näin tarkasti sitten lapsuuden, jolloin tien vierestä oli mukava riipiä ahomansikoita ja metsiköstä ketunleipää. Kotiin päästäessä siankärsämö oli jo heittänyt henkensä, mutta horsman ja ratamon lehdet pääsivät elämänsä huolellisimpaan pesuoperaatioon. Kuivasimme jokaisen yksitellen ja asettelimme talouspaperille sotilaalliseen riviin. Miten on mahdollista, että torjunta-aineilla viljeltyjen vihannesten puhtauteen ja turvallisuuteen on enemmän luottamusta kuin omin käsin poimittuihin villiversioihin?
Ratamot ja horsmat yöpyivät jääkaapin vihanneslokerossa, ja ilokseni aamulla ne näyttivät vielä vastapoimituilta. Sovelsin reseptikirjan ohjetta ja käytin horsman lehtiä munakkaaseen. Rentunruusumunakkaasta tuli herkullista (katso resepti)! Horsma lienee niin lempeän makuista että valkosipuli ja minttu peittivät sen aromin, joten kannattaa kokeilla tilalle voimakkaampaa voikukkaa. Munakas sopi varovaiseksi aloitukseksi hortoilulle. Masukin pysyi tyytyväisenä koko päivän.
Helsinki-päivänä kävin villivihanneskierroksella Annalan Kartanossa. Labbyn ekotilallakin työskennellyt biologian opiskelija Elina Saarinen esitteli villikasveja. Kierroksella selvisi, ettei valkoisia kukkia puskeva kasvi olekaan nokkonen, vaan valkopeippi. Onneksi sekin kelpaa syötäväksi, eikä ole myrkyllinen. Nokkosen siemeniä kannattaa kuulemma poimia talteen syksyllä, sillä niiden uskotaan parantavan lähimuistia. Ei olisi pahitteeksi, mikäli kaiken tämä kasvitietouden pitäisi pysyä tallessa. Kuvassa Elina esittelee myrkyllistä keltamoa ja herkullista pihlajaa, jonka marjoja voi pakastaa ja rouskuttaa sellaisenaan.
Opas syötti suurelle joukollemme tuoretta vuohenputkea ja ohdakkeen juurta, mutten kuullut kenenkään ynähtelevän mielihyvästä. Villivihannesten maku on niin voimakas, että se vaatii totuttelua. Tai mielellään keittämistä, marinointia, ja upottamista hyvään ruokaan. Vastapalvelukseksi saakin sitten viljelykasveja huimemman tujauksen vitamiineja ja hyvinvointia.
Hyvänmakuista kasvuvauhdissa olevaa hortaa voi poimia kesäkuun loppuun ati ja nuorta voikukkaa puskee lisää läpi kesän. Villivihanneskirja on loppuunmyyty, mutta uutta odotellessa kannattaa kysyä Raijalta apua Facebookissa www.facebook.com/hortoilu.
Facebook kommentit